Isänpäivä 14.11.

Isänpäivä on juhla, jonka juuret ulottuvat Yhdysvaltoihin, missä se syntyi äitienpäivän rinnalle. Alkuun isänpäivä ei saanut yhtä suurta huomiota kuin äitienpäivä, eikä päivämäärästä ollut yhtenäisyyttä. Pohjoismaissa isänpäivän vietto alkoi saada kannatusta 1940-luvulla, erityisesti kauppiaiden toimesta, jotka ehdottivat marraskuun toista sunnuntaita hiljaisena kaupallisena ajankohtana ennen joulusesonkia. Suomessa isänpäivä alkoi vakiintua 1960-luvulla, ja siitä tuli kalenteriin merkitty päivä ilman virallista päätöstä vuosina 1970–1972. Vasta 1987 Helsingin yliopisto hyväksyi päivän takaisin almanakkaan, ja siitä tuli samalla liputuspäivä.

Pitkään Suomessa äitienpäivä oli virallinen liputuspäivä, mutta isänpäivä ei. Tämä herätti keskustelua, ja vuonna 2019 isänpäivästä tuli virallisesti liputuspäivä, jolloin vanhemmuus nähtiin yhtäläisenä juhlan aiheena. Silloinen sisäministeri Kai Mykkänen totesi, että ero liputuksessa poistettiin, koska äitiys ja isyys ansaitsevat saman arvon.

Nimitysten osalta äitienpäivä ja isänpäivä eroavat toisistaan. Äitienpäivän monikkomuoto on perua virallisesta päätöksestä vuodelta 1947, kun taas isänpäivä on vakiintunut yleisessä käytössä yksikkömuotoon. Vaikka ehdotuksia päivien nimitysten muuttamisesta on esitetty, muutoksia ei ole tehty, sillä nimityksiä pidetään jo liian vakiintuneina.

Isänpäivänä voidaan tehdä monia asioita isien ja isoisien kunniaksi. Tyypillisesti isälle annetaan lahjoja ja itse tehtyjä kortteja, ja monissa perheissä keitetään isälle aamukahvit. Isänpäivänä vieraillaan usein isän luona joko kotona, sairaalassa tai hoivakodissa, ja isän kanssa vietetään yhteistä aikaa. 

Isänpäivä ei ole kuitenkaan pelkästään juhlan aikaa. Se voi herättää monissa myös surua ja kaipuuta. Monet isät ja lapset kokevat eron tuomaa ikävää, ja isänpäivä voi korostaa vaikeita tunteita – kuten läheisen menettämistä tai katkenneita perhesuhteita. On myös niitä, jotka eivät koskaan saaneet kokea isyyttä, vaikka olisivat toivoneet sitä.